Synnytyskertomus

Synnytyksestä on nyt reilu viisi viikkoa ja vihdoin sain kirjoitettua valmiiksi synnytyskertomuksen. En tiedä kuinka sekava tarina tästä nyt tuli kun on kirjoitellut aina pätkän silloin ja toisen tuolloin ehtiessäni ja jaksaessani, mutta toivottavasti saatte tästä kuitenkin selkoa. Tekstistä tuli myös aika pitkä, hehe. Oli tosi kiva kirjoittaa tämä ylös myös itselle muistoksi, niin voi myöhemmin palata näihin tunnelmiin <3

Keskiviikkona 4.5. postasin Instagram Storyihini kuvan vaunukopasta, jonka saimme jälkitoimituksena samaisena päivänä. “Nyt saa bebe tulla kun haluaa!”, kirjoitin storyn tekstiin. Samana iltana kävimme myös hakemassa TENS-laitteen vuokraan supistuksia varten ja veimme Telman hoitoon siskoni perheelle ihan muuten vaan, kun lapset olivat pitkään toivoneet hoidokkia. Anton vielä totesi, että onko nyt vähän hölmöä viedä se hoitoon, kun ei ole mitään varsinaista syytä. Telman oli tarkoitus mennä pariksi yöksi, mutta siitä tulikin muutamaa päivää pidempi hoito! Hauska siis näin jälkikäteen ajatella näitä keskiviikon tapahtumia, kun saimme kaiken valmiiksi vauvaa varten ja koirakin oli sattumalta viety hoitoon. Enpä tuolloin vielä osannut aavistaakaan, että seuraavana päivänä alkaisi synnytys!

Heräsin torstaina 5.5. aamulla yhdeksän aikaan ilman minkäänlaisia tuntemuksia ja kävin vessassa. Pöntöltä noustuani ja alushousut takaisin jalkaan vedettyäni ihmettelin, kun tuntui että jotakin olisi lirahtanut vielä housuihin. Se ei ollut kuin pieni tippa, mutta näytti ehkä iiihan aavistuksen vaaleanpunertavalta. Vähän outoa, ajattelin, mutta en kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Menin keittiöön, otin kupin kahvia ja aamupalaa ja Anton lopetti samalla päivän ensimmäisen palaverin ja tuli hetkeksi istumaan pöydän ääreen. Mainitsin hänelle vessakäynnistä, todeten että “ei se varmaan kuitenkaan ollut mitään”, kun samalla tunsin että taas lirahti jotain. Lähdin kävelemään kohti vessaa, kun matkalla sinne tunsin jotain valuvan jalkojani pitkin ja lattialle tuli pieni lammikko. Katsoimme Antonin kanssa toisiamme innosta sekaisin fiiliksin ja huudahdettiin, että se on lapsivettä! Muistan elävästi sen fiiliksen, kun tajusimme että nyt se on menoa ja että viimeistään huomenna aamulla synnytys käynnistettäisiin, kun lapsivesistä olisi kulunut vuorokausi. “Päästään viettämään ensimmäistä äitienpäivää sunnuntaina!” Fiilis oli tosi innostunut, vaikka etukäteen synnytys oli kuitenkin jännittänyt hieman. Jotenkin tuossa tilanteessa sellainen samanlainen jännitys kaikkosi ja oli ennemmin luottavainen ja odottavainen fiilis.

Lapsivettä tihkutteli koko ajan, minulla ei siis ollut sellaista leffamaista tilannetta että menisi saavillista vettä kerralla. Kello oli 9.30 ja kaivoin puhelimesta Naistenklinikan synnytysosaston numeron, saimme sieltä ohjeet tulla käymään streptokokkinäytettä varten. Jos se olisi negatiivinen, tulisimme takaisin kotiin odottelemaan etenemistä, kun taas positiivisen tuloksen kohdalla synnytys pitäisi käynnistää. Kävin tässä välissä suihkussa (halusin pestä hiukset, haha!), muistan miten vaaleanpunertavaa lapsivettä tippui koko ajan kylpyammeen lattiallekin. Pakattiin sairaalakassit varmuuden vuoksi loppuun, jos joutuisimmekin jäämään heti sairaalaan. Olin onneksi pakannut suurimman osan jo kassiin, mutta en kaikkea ihan valmiiksi, olihan laskettuun aikaan vielä pari viikkoa. Vielä vikat jutut ja eväät kassiin!

Noin kello 10.30 lähdimme Naistenklinikalle. Minulla ei ollut vieläkään mitään tuntemuksia, koko ajan tihkuttavaa lapsivettä lukuunottamatta. Vitsi miten jännää oli kurvata Naistenklinikan pihaan, sitä monista kuvista tuttua ramppia kun oli kuikuillut usein aina ohi ajaessa. Pääsimme tutkimushuoneeseen, jossa otettiin streptokokkinäyte, tehtiin sisätutkimus ja otettiin sydänkäyrät vauvalta. Odottelimme varmaan tunnin verran tuloksia ja kun näytteen tulos oli negativiinen, niin meidät lähetettiin takaisin kotiin odottelemaan synnytyksen etenemistä. Ohjeena oli tosiaan tulla viimeistään seuraavana aamuna kello yhdeksän takaisin, mikäli supistuksia ei olisi muuten siihen mennessä alkanut. Kotiin tulimme varmaan puoli yhden maissa ja kun tosiaan oloni oli yhä varsin “normaali” koko ajan pikkuhousunsuojaan tippuvaa lapsivettä lukuunottamatta, niin oli mainio hetki syödä lounasta, katsoa Diilin uusinta jaksoa, woltata irtokarkit synnärille ja värjätä kulmat. Kyllä, rupesin siinä värjäämään vielä kulmia kun olin ajatellut haluavani värjätä ne ennen synnytystä mutta tulikikin vähän kiire, hahah :’D Naurattaa jälkikäteen tämä. Juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja muistan kun kulmat värjättyäni aloin pikkuhiljaa tuntea sellaista menkkakipumaista särkyä, eli supistuksia, ja totesin että nyt varmaan täytyy lopettaa puhelu ja mennä lepäilemään. Otin kauratyynyn avuksi, lämpö tuntui tosi hyvältä supistuksiin – kello oli tällöin 13.30.

synnytys6

Kahden aikaan supistukset alkoivat voimistumaan ja rupesimme kellottamaan niitä sovelluksella. Kauratyynystä ei oikein enää ollut juurikaan apua ja olin ottanut TENS-laitteen käyttöön, pienet sähköimpulssit selässä tuntuivat hyvältä. Kolmelta supistuksia tuli jo viiden minuutin välein, joten soitimme Naistenklinikalle – ensikertalaisena sitä kun oli vähän epävarma siitä, milloin olisi oikea aika lähteä sairaalaan. Saimme perus ohjeistuksen pysyä kotona kunnes supistuksia tulisi kahden tunnin ajan säännöllisesti ja olisivat jo niin voimakkaita, että en enää kestäisi kipua. Seuraavan tunnin kuluessa supistukset voimistuivat tosi paljon – otin supistuksia vastaan nojailemalla jumppapalloon tai pöytään, mutta muistan miten totesin Antonille etten oikein pysty enää olemaan mitenkään. Neljän aikaan aloin olla jo aika tuskissani, kaikki eteni siis tässä vaiheessa varsin nopeasti. Oli jotenkin hankalaa määritellä se, milloin kipu on jo niin kovaa etten enää pärjää, mutta tiesin siskoillani ja äidilläni synnytysten menneen aika nopeasti, joten arvelin että minullakin olisi synnytys kyllä jo edennyt hyvää vauhtia. Antonkin sanoi koko ajan vieressäni, että luota omaan fiilikseesi ja lähdetään sairaalaan heti kun on sellainen olo. Vähän neljän jälkeen soitin uudestaan Naistenklinikalle, kerroin supistuksia tulevan 2-3 minuutin välein ja kipujen olevan jo tosi kovia, pyysin voisimmeko tulla edes käymään näytillä kun asumme lähellä. Puhelimen toisessa päässä ollut kätilö oli mielestäni sama kuin tunti sitten soitettuani ja hän kuulosti hieman epäuskoiselta, mutta sanoi kuitenkin että voimme tulla näytille.

Puoli viiden-viiden aikaan lähdimme siis Naistenklinikalle ja perille päästyämme meidät otti vastaan kätilö ja kätilöopiskelija (vai harjoittelija, no kuitenkin) – molemmat aivan ihania! Hekin näkivät, että olin jo tosi kovissa kivuissa supistusten tullen, joten ei ainakaan tarvinnut pelätä että meitä olisi lähetetty suoraan takaisin kotiin. Sisätutkimuksessa selvisi, että olinkin tässä vaiheessa kolme senttiä auki ja vauvan pää oli tosi alhaalla, joten synnytys oli tosiaan käynnissä, jes! Tässä vaiheessa, noin kello kuuden aikaan siirryimme synnytyssaliin. Kätilöt tiedustelivat miten pärjään vielä kipujen kanssa ja kertoivat vaihtoehdoista, annoimme heille myös synnytystoivelistan (jossa tosin ei ollut kauheasti mitään spesifejä toiveita). Tiesin haluavani epiduraalin jossain vaiheessa, mutta menin tässä vaiheessa vielä TENS-laitteen voimin ja kerroin että voisin kokeilla ilokaasua. Todella tärkeänä apuna supistuksiin koin hengityksen ja meninkin jotenkin sellaiseen ihan omaan rauhalliseen kuplaan aina supistuksen tullen, kätilötkin totesivat että käytän hengitystä tosi hyvin avuksi ja pärjään hienosti supistusten kanssa. Tämä yllätti ehkä itsenikin, koska olin monesti kuullut ja lukenut hengityksen merkityksestä sekä “synnytyskuplasta”, mutta en uskonut että sellaista olisi omalla kohdallani. Epäilin myös etukäteen miten osaisin itse hengittää oikein ja käyttää hengitystä apuna supistuksiin, mutta jotenkin siinä tilanteessa sitä sitten toimi juuri niin kuin pitikin.

synnytys1

Otin tosiaan ilokaasun avukseni, mutta en kuitenkaan pystynyt pitämään sitä kovin vahvalla teholla, sillä jotenkin yhtään vahvemmalla pitoisuudella sen haju ällötti. Ehkä silti edes se, että konkreettisesti teki jotain supistuksen tullen eli otti maskin naamalle ja keskittyi hengittämään sen kanssa, niin auttoi. Sama oli TENS-laitteen kanssa – varmasti pienet sähköimpulssit myös auttoivat lievittämään kipua, mutta ennen kaikkea minulle auttoi se, että jotenkin reagoin konkreettisesti ja tein jotain (eli painoin laitteesta nappia), kun supistus alkoi. Kello 19.40 olin 6 cm auki ja olin todella, todella tuskissani supistusten kanssa – muistan miten rutistin aina kovaa Antonin kättä supistuksen tullen ja olin jo ihan omissa maailmoissani kun kivut olivat niin kovia. Tässä kohtaa halusin ehdottomasti epiduraalin – se laitettiin kahdeksan aikaan ja vitsit miten helpottavaa oli, kun kaikki supistuskivut lähtivät! Muistan että epiduraalin laittaminen teki yllättävän kipeää, mutta kun se lähti vaikuttamaan, niin epiduraali oli minulle kyllä ihan taivaan lahja. Näkee minusta otetuista kuvistakin, kuinka olen ennen epiduraalia ihan omissa tiloissani täysin kivuissani (kuten tuossa ylläolevassa kuvassa), kun taas sen jälkeen hymyilyttää, haha. Olikin ihanaa kun tässä vaiheessa sai levättyä ja tankattua vähän energiaa loppukoitosta varten.

Kätilöidemme vuoro vaihtuisi kymmeneltä ja toivoimme, että lapsi ehtisi syntyä vielä heidän vuoronsa aikana. Tässä vaiheessa arveltiinkin, että kyllä hän sieltä vielä pian maailmaan putkahtaisi! Olin saanut oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, mutta kymmeneltä olin kuitenkin vasta 8 cm auki, joten vielä piti odotella synnytyksen etenemistä. Tässä vaiheessa otin myös toisen annoksen epiduraalia edellisen vaikutuksen hälvettyä ja kovien kipujen taas palattua. Ensin harmitti kovasti, että kätilöiden vuoro vaihtui, sillä he olivat olleet aivan super ihania, mutta onneksi uusi kätilökin oli yhtä ihana. Erityisesti jäi mieleen miten valtavan sensitiivisiä, kannustavia ja empaattisia kaikki synnytyksessä mukana olleet kätilöt olivat. Miten mielettömän tärkeää työtä he tekevätkään, en voi sanoin kuvailla miten kiitollisia olemme heille <3

Tässä vaiheessa olo oli edelleen hyvä epiduraalin ansiosta, joten sain hieman nukuttua ja lepäiltyä. Aina välillä tuli muuten sellainen kauhea horkka, kun koko kroppa tärisi hallitsemattomasti – en enää muista tuliko se epiduraaliannosten jälkeen vai ennen, mutta muistan miten hassulta tuntui kun tärisin kauttaaltaan. Kello 00.40 olin vihdoin kymmenen senttiä auki (jes!!), mutta minulla ei ollut vielä mitään ponnistamisen tarvetta. Aloin olla turhautunut, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, vaikka olin jo vaaditut kymmenen senttiäkin auki. Yritin kävellä ympäri synnytyssalia toivoen painovoiman tekevän tehtävänsä. Anton on kirjannut muistiinpanoihin, että lopulta kello 2.20 alan tuntea jotain pientä “liikettä”, mutta vieläkään ei mitään pakottavaa ponnistuksen tarvetta. Lopulta kätilö ehdottaa, että rupeamme pikkuhiljaa harjoittelemaan ponnistamista ja miettimään myös mikä asento tuntuisi hyvältä. Olin miettinyt esimerkiksi kylkiasentoa, mutta päädytään kuitenkin perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, se tuntui itselleni luontevimmalta. En tunne supistuksia alkuun ihan täysin, vaan jotain pientä tuntumaa, joten kätilö ja Anton seurailivat supistuksia monitorilta ja muistan miten aina totesin, että no nyt ehkä tulee supistus ja eikun ponnistamaan. Kesti hetki että hiffasin tekniikan, alkuun en myöskään osannut pidättää hengitystä tarpeeksi pitkään, mutta auttoi aina kun Anton hoki vieressä että pidä vielä, pidä vielä.

synnytys4

Supistuksia tutkimushuoneessa ennen synnytyssaliin pääsemistä / Illalla 22.30 kun odoteltiin synnytksen etenemistä ja jaksoin vielä hymyillä epiduraalin voimin

Ponnistusvaihe on lopulta kirjattu alkaneeksi 2.48. Supistukset tuntuvat koko ajan yhä kivuliaammilta, nyt varsinkin alaselässä. Muistan miten kesken ponnistusvaiheen yritän kivuissani pyytää kätilöltä kauratyynyä selän alle, mutta hän totesi että nyt ei kyllä onnistu enää :’D Naurattaa nyt miettiä, että se tuskin olisi juurikaan auttanut. Supistuksia tulee kuitenkin todella harvakseltaan, välillä joudutaan odottamaan muutamakin minuutti seuraavaa ponnistusta, joten ponnistusvaihe oli tuskallisen pitkä. Vauvan pää oli pitkään jumissa (nyt tunnen Hei Baby -podissa esitellyn termin “pillupanta”, yhh) ja se on jäänyt mieleen kivuliaimpana hetkenä, kun pää oli jo puoliksi ulkona, mutta joutui tosiaan odottamaan supistuksia ponnistaakseen. Aloin väsyä toden teolla ja muistan sanoneeni, että en jaksa enää ponnistaa. Mietin myös epätoivoissani mielessäni, saadaanko tuo vauva ihan oikeasti jotenkin tuolta ulos, vai joudutaanko tekemään joku sektio. Kätilö ja Anton olivat kuitenkin maailman parhaita tsemppareita ja totesivat, että kyllä sä jaksat ja sulla menee tosi hyvin. Varsinkin Anton oli niin valtavan iso tuki läpi koko synnytyksen <3 Hän tavallaan “rutisti” minua ponnistaessa kasaan selästä ja jaloista ja oli jotenkin fyysisestikin mukana siinä tilanteessa, pinnisteli ja hengitti samaan tahtiin kanssani, mikä auttoi tosi paljon. Ja tietysti se, että hän toisteli vieressäni koko ajan miten hienosti pärjään.

Kätilö oli kysynyt jo aiemmin saako tehdä episiotomian eli välilihan leikkauksen siltä varalta jos sellainen tilanne tulee ja sanoin luottavani hänen ammattitaitoonsa – jos on tarvis niin saa tehdä. Vauvan pää ei tosiaan meinannut millään tulla kokonaan ulos, joten aikani ponnistettuani hän kysyi saako hän nyt leikata, että nyt olisi vähän niin kuin pakko. Kiroilin ehkä kaksi kertaa koko synnytyksen aikana, toinen kerta tuli tässä kun vastasin hänelle: “Haluan sen pään helvettiin sieltä, joten leikkaa vaan!” :’D Hän laittoi puudutukset ja leikkasi – olin tosi tuskissani ja väsynyt, joten mikä huojennus oli kun sain vihdoin ponnistettua pään kokonaan ja pian sen jälkeen koko vauvan vartalo hulahti ulos. Sitä helpotuksen tunnetta!! Muistan miten vauvan parkaisua ei heti kuulunut ja meni muutama sekunti – ollaan puhuttu Antonin kanssa, miten ne sekunnit tuntuivat meistä molemmista siinä hetkessä ikuisuudelta. Lopulta kun vauvan itku kuului, niin olin niin huojentunut ja onnellinen ja kyyneleet virtasivat silmistä (ja kirpoavat muuten taas silmiin tätä kirjoittaessani). Kello 3.48 meidän rakas pieni tytär tuli maailmaan – hän painoi 3050g ja oli 49cm pitkä. Täydellinen pieni paketti <3

Kinan peitossa oleva vauva nostettiin rinnalleni ja oli ihan uskomaton fiilis, että siinä hän nyt oli. Ja että minun vartaloni oli tuonut hänet tähän maailmaan, niin ihmeellistä! Hän rupesi heti imemään ja saimme siinä katsella ja ihmetellä häntä. Kätilö mainitsi että vielä pitäisi se istukka synnyttää ja muistan todenneeni että ai vitsi sekin vielä ja pelkäsin senkin olevan pitkä operaatio. Istukka syntyi onneksi yhdellä pienellä ponnistuksella, joten se meni tosi helposti! Kätilö ryhtyi ompelemaan tikkejä ja me keskityimme ihmettelemään vauvaa.

synnytys3

Synnytyksen jälkeen meni pari kolme tuntia salissa, kun minulle ommeltiin tikit, vauva pestiin, kävin itse suihkussa ja vaan ihmettelimme pikkuista. Olimme toivoneet perhepesähotelliin pääsyä tai perhehuonetta ja kaikki näyttikin alkuun siltä, että kriteerit hotelliin pääsylle täyttyisivät, kunnes kätilö oli käynyt varmistamassa asian ja tuli huonojen uutisten kera takaisin huoneeseen. Vauva syntyi päivää ennen täysiaikaisuutta eli 37+6, joten emme pääsisi hotelliin. “Ei se mitään, kunhan perhehuoneeseen päästään” totesin, kunnes kuulimme ettei niitä ole valitettavasti vapaana, joten Anton joutuisi lähtemään kotiin ja tulemaan takaisin vierailuajan alkaessa aamukymmeneltä. Tässä vaiheessa romahdimme ihan täysin – minusta tuntui kamalalta ajatukselta jäädä vauvan kanssa yöksi yksin ilman Antonin apua ja tukea, ja Antonille tietysti niin harmi kun on juuri saanut esikoisen syliin ja joutuisi olemaan erossa meistä. Itkin hormonihuuruissani ihan lohduttomasti, että en mitenkään pärjää, varsinkin kun osastolle meidät kärrännyt hoitaja (joka ei ollut oikein empaattisimmasta päästä) kertoi että Anton saisi olla osastolla vaan tunnin päivässä. Jäin siis yksin vauvan kanssa toisen äidin kanssa jaettuun huoneeseen ja Anton lähti pariksi tunniksi kotiin, kunnes hän tuli kymmeneltä vierailuajan alkaessa takaisin. Lopulta kävi niin onnellisesti, että iltapäivällä vieruskaveri kotiutettiin, jolloin huoneesta tehtiin meille perhehuone. Olimme niiin huojentuneita ja onnellisia, että saisimme kuin saisimmekin viettää ensihetket yhdessä perheenä <3

synnytys2

Kävelyllä osastolla käytävällä / Pesin ekaa kertaa hiukset, ah!

Sairaala1

Olimme lopulta kolme yötä sairaalassa, sillä vauvalle tuli hieman keltaisuutta ja hän sai valohoitoa. Päivät osastolla menivät kuitenkin tosi hyvin, oli helpottavaa kun apua oli lähellä ja pystyi kysymään neuvoa aina tarvittaessa. Yksi kätilöistä tosin totesi heidän ihmetelleen kansliassa, “kun ei kolmoshuoneesta tule ikinä soittoja”. Olimme kuulemma jopa vähän erikoisia ensisynnyttäjiä, kun olemme niin itsenäisiä :’D Hän sanoi, miten näkee että olemme hyvin valmistautuneet raskausaikana ja tämä jotenkin lämmitti mieltä, kun itsestä tuntui etukäteen että miten sitä osaa yhtään mitään. Anton tosin hoiti osastolla suurimman osan vaipanvaihdoista ja pyllypesuista, kun minun oli niin vaikeaa liikkua tosi kipeiden tikkien takia.

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi minulle ja meille todella positiivinen kokemus. Tunnelma oli ihanan rauhallinen läpi synnytyksen ja oli koko ajan luottavainen ja turvallinen fiilis. Ainoastaan pitkä ponnistusvaihe ja toipumisen kannalta kivulias episiotomia jäävät mieleen ikävämpinä juttuina, mutta siitä huolimatta synnytys oli ihana ja todella hieno kokemus ja vieläkin nousee kyyneleet silmiin kaikkea tätä miettiessäni. Valtavan iso kiitos vielä kaikille kätilöille, erityisesti tytön lopulta maailmaan avustaneelle Ona-kätilölle <3

7 thoughts on “Synnytyskertomus

  1. Ihana tarina ja onnea vauvasta! Täysin ot, mutta mitä kulmaväriä ja -sävyä käytät värjäämiseen kun kulmasi ovat aina niin kivat?

  2. Hurjan paljon onnea teidän perheelle pikkuisesta <3 Nykyään enää harvemmin tulee blogeja luettua, mutta nyt pitkästä aikaa tulin lukemaan kerralla useamman postauksen. Kiva kun jaoit synnytyskertomuksesi, oli mielenkiintoista lukea, vaikka synnytystä en olekaan itse kokenut. Ihanaa, että synnytys meni hyvin ja saitte lopulta perhehuoneenkin <3 Ja kiva kun edelleen kirjoittelet blogia, täytyy aktivoitua lukemisessa :)

  3. Hei, tulin ekaa kertaa kommentoimaan, instassa olenkin seurannut sua jo pidempään. Ihana synnytystarina ja lähes identtinen omaani verraten. 😊 Saako vielä kysyä kuinka kauan ponnistusvaihe sulla kesti? Itselläni oli tunnin pituinen. Mulla oli myös tuo ihan sama ajatus et kunpa vauva syntyisi ennen seuraavien kätilöiden työvuoroa, mut yhtä ihania tyyppejä hekin oli kuin edellisetkin. Täällä kans tehtiin eppari ja vähän piti vielä imukupilla avittaa, mut kaikki meni hyvin. Onnea vielä pienokaisesta! ❤️

  4. Ihana postaus, superisti onnea niin suloisesta vauvasta! Kiva lukea vielä tällaisia blogimuodossa julkaistuja kertomuksia, kun tuntuu että niin moni siirtynyt jo täysin instan puolelle.

  5. Ihana kertomus! Täällä myös molempia lapsia puskettu tunti maailmaan ponnistusvaiheessa ja meinannut usko loppua :D

  6. Paljon onnea pienokaisesta <3 Itku tuli tätå lukiessa, on se oman vauvan syntymä vaan jotain niin maagisen ihmeellistä! <3 Itsellä oli myös pitkä, lähes tunnin ponnistusvaihe, ja voi että sitä helpotuksen ja onnellisuuden itkua kun oma rakas vauva oli yhtäkkiä siinä rinnalla pitkån urakan jälkeen. Kiitos tästä(kin) blogipostauksesta! <3

  7. Ihana tarina, onnea vauvasta <3 Mulla tais olla laskettu aika päivän tai kaksi sun jälkeen ja sen takia aloinkin sua joskus alkuvuodesta seuraamaan!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *