Kuten aiemmin viime viikolla jo mainitsinkin, pyörähti viikonloppuna käyntiin raskauden viimeinen kolmannes. Miten aika on voinut kulua näin nopeasti! Olen toki monesti kuullut raskauden hujahtavan ohi nopeasti, mutta tuntuu silti hullulta että ollaan yhtäkkiä jo näin pitkällä. Niin vaikea sisäistää, että enää kolme kuukautta, kunnes pääsemme näkemään kuka siellä mahassa oikein on möyrinyt nämä viime kuukaudet <3 Kolme kuukautta siihen, että saadaan pikkuruinen käärö syliin ja meistä tulee pienen tytön vanhempia. Tulee kyllä niin ikimuistoinen kevät – toukokuu on lempikuukauteni muutenkin, kun luonto alkaa taas pitkän talven jälkeen vihertää, aurinko lämmittää ja on ihana kutkuttava tunne, kun koko kesä on vielä edessä. Nyt tämä lempparikuukauteni tulee saamaan kuitenkin ihan uuden merkityksen ja päästään aloittamaan kesä perheenä uutta arkea opetellen <3

Fiilis on odottavainen ja innostunut, mutta samalla myös tietysti jo pikkuisen jännittynyt ja epävarma. Miten me oikein osataan huolehtia vauvasta? Osaanko olla äiti? Miten yöheräämisten kanssa jaksaa? Minä olen meistä ehkä se jännittyneempi osapuoli – Anton totesi yhtenä iltana asiasta jutellessamme ihanan rauhallisesti, miten hän on kyllä hyvin luottavainen. Hyvä siis, että hän hieman tasapainottaa ja saa minutkin rauhallisemmaksi! Kaiken epävarmuuden keskellä minäkin kuitenkin lopulta järkeilen, että lapsia syntyy ympäri maailmaa koko ajan ties minkälaisissa olosuhteissa ja kaikenlaisille ihmisille, joten kyllä mekin pärjätään.

Uskon, että koko tämä tunteiden kirjo kuuluu asiaan, kun edessä on kuitenkin näin suuresti elämää mullistava muutos. Lueskelin yhtenä päivänä Facebookin Toukokuiset -ryhmän keskustelua samasta aiheesta ja joku totesi siellä kauniisti aloittajalle, miten jo se että hän pohtii näitä asioita, kertoo siitä että hän tulee tekemään parhaansa. Harva meistä on mikään synnynnäinen äiti ja valmis vanhemmuuden tietopankki heti alkuunsa, siinä sitä varmasti koko ajan oppii uuden arjen myötä ja lapsi muovaa meistä vanhempia. Ja toisaalta, eihän sitä voi myöskään mitenkään tietää etukäteen minkälainen persoona sieltä on tulossa meidän perhettä täydentämään, joten ei siihen pysty kovin hyvin valmistautumaankaan etukäteen.

Hieman samat ajatukset on lähestyvän synnytyksen suhteen – pikkuisen jännittää, mutta fiilis on kuitenkin luottavainen. Vielä se tuntuu kylläkin aika absurdilta ja kaukaiselta asialta, mutta uskoisin, että myöhemmin tällä viikolla koittavan neuvolan synnytysvalmennuksen myötä se tuntuu asteen verran helpostilähestyttävämmältä ja “tutummalta” asialta kun saa lisää tietoa. Ihana neuvolahoitajamme on myös vinkannut kuuntelemaan esimerkiksi podcasteista synnytystarinoita tai katselemaan YouTubesta synnytysvideoita – jotain olen aiemmin katsonutkin, mutta aihe ei ole ollut silloin vielä itselle ajankohtainen, joten nyt niitä katsoisi varmasti eri silmin. Täytyy joku ilta pitää yhteinen videoidenkatseluhetki Antonin kanssa, haha.

Jos siirrytään viimeisen kolmanneksen henkisistä tuntemuksista fyysisiin, niin vointini on vielä tosi hyvä. Mitä nyt pissalla saa juosta koko ajan useammin ja välillä alaselkää kivistää tai iltaisin vatsa painaa, mutta yleisesti ottaen voin tosi tosi hyvin. Olen jaksanut parin viikon laiskottelun jälkeen palata taas lyhyiden kotitreenien pariin ja se on tuntunut hyvältä. Odotan innolla sitä, että kadut alkaisivat pikkuhiljaa sulaa (tovi voi vierähtää tuon eilisen jäätävän lumimyräkän jälkeen) ja ei tarvitsisi joka askeleella varoa liukastumista, niin tulisi tehtyä myös kävelylenkkejä enemmän. Maaliskuussa starttaa myös raskausjooga, jonne ilmoittauduin alkuvuodesta, joten siitä tulee kiva viikoittainen aktiviteetti ja ehkä samalla pääsee tapaamaan myös muita raskaanaolevia. Joogakurssiin kuuluu myös synnytysvalmennus puolison kanssa myöhemmin keväällä.

Tällaisia viimeisen kolmanneksen alun fiiliksiä :) Olisi hauska kuulla muiden samassa tilanteessa olevien ajatuksia!