Yksinäisyydestä ja aikuisiällä ystävystymisestä

Edellisessä postauksessa puhuin positiivisuudesta, kun taas tänään kirjoitan minulle hieman vaikeammasta ja henkilökohtaisemmasta aiheesta. Toiminee hyvänä muistutuksena siitä, ettei täällä ruudun toisella puolellakaan ole aina pelkkää hymyä.  Olen kirjoittanut ensimmäisen version tästä tekstistä jo yli vuosi sitten toukokuussa, ja olen palannut tähän aina tasaisin väliajoin jotain muokatakseni, mutta en vain ole saanut tätä julkaistuksi. Jossain vaiheessa tuntuikin, että haluaisin jättää postauksen sinne luonnosten uumeniin. Mieleni valtasi kuitenkin ajatus siitä, miten yksinäisyydestä puhutaan mielestäni edelleen aika vähän, ja miten siihen liittyy ehkä jonkinlainen häpeän tai epäonnistumisen tunne. Miksi en siis omalta osaltani pyrkisi vähentämään aiheeseen liittyviä negatiivisia viboja puhumalla omista kokemuksistani? Ehkä voin antaa vertaistukea jollekin samassa tilanteessa olevalle tai muuten samoja tunteita kokevalle, siksi rohkaistun viimein painamaan julkaise -nappia.

Takana on pari vuotta Tampereella asumista ja olen viihtynyt täällä ihan hurjan hyvin, paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Olen ylpeä siitä, että olen uskaltautunut heittäytyä epämukavuusalueelleni ja tilanteeseen, josta tutut ympyrät puuttuvat – valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, etteikö se olisi ollut välillä haastavaa. Olen nimittäin tuntenut oloni täällä välillä tosi yksinäiseksi, joka on suhteellisen uusi tunne itselleni. Toki olen joskus aikaisemminkin kokenut hetkiä yksinäisyydestä, kuten Vaasan opiskeluaikojeni alussa, kun en oikein tuntenut  vielä kuuluvani joukkoon. Sieltäkin kuitenkin löytyi ajan myötä useampi läheinen ystävä ja läjä ihania tyyppejä, jotka ovat yhä valtavan tärkeä osa elämääni. Tänne Tampereelle muutettuani olen kuitenkin saanut todeta, ettei tällaiselle ekstroverttiluonteellekaan ole ihan helppoa löytää aikuisiällä ystäviä uudesta kaupungista ilman työ- tai opiskeluyhteisöä, millä on aika iso merkitys uuteen paikkaan sopeutumisessa.

Koski1

Olen tottunut siihen, että ympärilläni on paljon ihmisiä, ystäviä monesta eri porukasta ja tietysti myös perhe, johon voi aina turvautua. Onkin ollut outoa löytää itsensä tilanteesta, jossa ei olekaan montaa tyyppiä, jolle soittaa ja pyytää tulemaan luokse tai lähtemään käymään kahvilla hetken mielijohteesta. Vaikka olen aina ollut sosiaalinen ja minun on helppo tutustua ihmisiin, ei uusien suhteiden ja tukiverkkojen luominen tapahdukaan ihan hetkessä. Tietenkään. Väistämättä sitä kuitenkin miettii, että olisin voinut varmasti olla aktiivisempi – pyytää useammin kivan oloisia tyyppejä kahville tai ehdottaa vaikka koiralenkille lähtemistä. Jokainen samassa tilanteessa ollut kuitenkin osaa varmasti samaistua siihen, että jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen ja ystävyyssuhteiden alusta asti luominen voi olla myös henkisesti todella raskasta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aikuisiällä voi yhtä lailla ystävystyä kuten nuorempanakin, mutta etenkin tällaisessa elämäntilanteessa ilman varsinaisia olosuhteita (kuten sitä työ- tai opiskelupaikkaa), on sillä omalla aktiivisuudella todella suuri merkitys.

Yksinäisyys ei onneksi ole vallitseva fiilis arjessani koko ajan, vaan joinakin viikkoina enemmän ja välillä vähemmän. Muistan kerran, kun juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja hänen kysyessä kuulumisia purskahdin yhtäkkiä itkuun. En ollut puhunut hänen kanssaan aiheesta aikaisemmin, joten hän ensin ihmetteli, että “sähän olet somen perusteella aina menossa!”. Hyvä muistutus siitä, ettei koskaan pitäisi tehdä johtopäätöksiä jonkun, varsinkaan tuntemattoman ihmisen elämästä somen perusteella. Sama yhtäkkinen itkupurkaus tuli myös (parin viinilasin jälkeen tosin), kun muutama viikko sitten opiskelukavereideni illanvietossa yksi ystävistäni totesi, kuinka rohkea olen ollut kun olen muuttanut. Muistan viime vuodelta, juuri tuolloin toukokuulta kun tätä tekstiäkin aloin kirjoittaa, miten yksinäisyys ensimmäistä kertaa iski vasten kasvoja. Poikaystäväni oli työreissulla ja ne pari harvaa ystävää niinikään poissa kaupungista – samassa kun kesän ensimmäisten helteiden myötä some täyttyi terassilla perjantai-iltaa viettävistä kaveriporukoista. Harmitti niin paljon, ettei ollut ketään ketä pyytää lähtemään vaikka lasilliselle.

Olen hurjan kiitollinen niistä muutamista ystävyyssuhteista, joita olen täällä asuessani luonut ja joita ei ehkä olisi syntynyt ilman tänne muuttoa. Eräästä tamperelaisesta ystävästä on tullut minulle parissa vuodessa niin tärkeä, että pyysin hänet yhdeksi kaasoistani. Olen tietysti myös onnekas, että kotikaupungissani Helsingissä on valtavasti ystäviä ja sinne pääsee aina käymään, en sentään asu eri maassa tai peräti toisella puolella maailmaa. Arki on minulla kuitenkin Tampereella ja juuri sitä arkista ystävien läsnäoloa ja kaveriporukkaa ympärillä kaipaan. Yksinäisyys nostaa päätään etenkin tilanteissa, kun ystäväni Helsingissä sopivat Whatsappin ryhmäkeskusteluissa leffailtaa tai extempore afterworkia, enkä pysty itse olemaan näissä hetkissä mukana. Onneksi minulla on täällä Tampereella lisäksi tukenani poikaystäväni – voisihan tosiaan olla sellainenkin tilanne, että olisin uudessa kaupungissa täysin yksin ilman minkäänlaisia tukiverkkoja. Maailmassa on tietysti paljon ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti yksin, joten tavallaan tuntuu typerältä puhua aiheesta, vaikka kyllähän yksinäisyyttä on monenlaista. Uskallan väittää, että jokainen on joskus tuntenut olonsa enemmän tai vähemmän yksinäiseksi ja että tunne on tuttu meille kaikille – yksinäisyys on niin monimuotoista ja sitä voi tuntea ihan jokainen elämäntilanteesta riippumatta.

Huh, tästä postauksesta tuli kaikista näistä kymmenistä muokkauskerroista huolimatta varmaan epäselvää tajunnanvirtaa, mutta saanpahan nyt ainakin vihdoin tämän julkaistuksi. Toivon, että tästä postauksesta voisi olla vertaistukea jollekulle samanlaisessa tilanteessa olevalle, ehkä juuri uudelle paikkakunnalle muuttaneelle tai muuten vaan yksinäisyyttä kokeneelle <3  Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Mitä ajattelette aikuisiällä ystävystymisestä? Entä onko teillä ollut elämässä tilanteita, joissa olette tunteneet olonne yksinäiseksi?

51 thoughts on “Yksinäisyydestä ja aikuisiällä ystävystymisestä

  1. Moikka Jonna! Olen seurannut blogiasi jo vuosia, mutten ole koskaan rohkaistunut kommentoimaan. Nyt aihe iski kuitenkin niin lähelle, että halusin kiittää rohkeasta avautumisesta ja kertoa, että tuo tunne on itsellekin niin tuttu! Asun itsekin Tampereella, ja varsinkin tänne muutettuani koin oloni välillä todella yksinäiseksi, ihanasta poikaystävästä huolimatta. Perhe ja ystävät olivat jääneet kotipaikkakunnalle. Pikkuhiljaa se uusi ystäväpiiri alkoi kuitenkin muodostua, ja yksinäisyyden tunne hellitti. Nyt olen kuitenkin ollut jälleen uuden (tai vanhan :D) tilanteen äärellä, kun suurin osa porukastamme on muuttanut töiden perässä muualle. Olenkin pohtinut paljon ystävyyttä ja ystävystymistä aikuisiällä ja yrittänyt avata omaa ajatusmaailmaa mahdollisuudelle, että voisin tavata ja saada uusia ystäviä myös näin aikuisiällä. Introverttinä ja hitaasti toisille itseään avaavana tyyppinä se on kuitenkin melkoisen haastavaa! Mutta sain tästä kirjoituksestasi hitusen lisää boostia siihen, että pitäisi vain rohkeammin kysyä kivoja tyyppejä vaikka kahville :) ja jotenkin myös huojentavaa kuulla, että muillakin on vastaavanlaisia yksinäisyyden tunteita, vaikka elämässä kuitenkin on ihania ihmisiä. Kyllä se fyysinen kontakti ystäviin vain on tosi tärkeää! Kiitos siis kun avasit itseäsi ja uskalsit kirjoittaa aiheesta. Monesti itsestäkin tuntuu, ettei oikein uskalla ns. “valittaa” jostain asiasta, koska lähtökohtaisesti asiat ovat kuitenkin hyvin. Meillä on kuitenkin kaikilla omat kokemuksemme ja tuntemuksemme, eikä sellaista robottia olekaan, joka ei kokisi välillä ahdistaviakin tunteita ja vaikkapa juurikin tätä yksinäisyyttä. Kiitos Jonna, kirjoituksestasi tuntui ihan vertaistuelta <3

    1. Moikka Anna, ihana kun nyt rohkaistuit kommentoimaan ja jakamaan oman tarinasi <3 Kuulostaa niin tutulta. Minullakin muutama tuttu on näiden reilun kahden vuoden aikana muuttanut Tampereelta Helsinkiin, mikä tuntuu aina turhauttavalta kun on juuri tavallaan päässyt tutustumaan paremmin. Ja vaikka kuinka ihana se oma puoliso onkin, niin ei se kuitenkaan korvaa itselle sitä ystävien läsnäoloa.

      Mua jännitti tosi paljon tämän postauksen julkaiseminen, mutta heti tämän sinun kommenttisi luettuani tiesin, että oli oikea päätös kirjoittaa aiheesta. Jos postaus voi toimia yhdellekin ihmiselle rohkaisuna ja vertaistukena, niin kannatti uskaltautua. Iso kiitos siis sinulle <3

  2. Moi Jonna! :) Samaistun niin sun fiiliksiin vaikka itellä onkin vähä eri tilanne. Muutin vajaa vuosi sitten opiskelujen jälkeen uuteen kaupunkiin, tarkotus oli siitä pian muuttaa poikaystävän luo toiseen maahan mutta Suomeen jäin ku tulin yllättäen jätetyksi puhelimessa. Eron myötä monet kaverisuhteetkin jäi, koin, että miehen kaverit oli jopa parempia kavereita kuin monet omat kaverit ja niiden lisäksi sitten etääntyi myös niistä omistakin osittain (omasta päätöksestä tosin). Eksä oli mun paras kaveri ja kun menetti sen myötä myös ison kaveriporukan siellä nii yhtäkkiä oli yksinäisempi kuin koskaa ennen vaikka koin oloni aika yksinäiseksi jo opiskeluaikoina ennen kuin tavattiin miehen kaa. Teen töitä isossa firmassa ja meillä on tosi paljo nuoria töissä ja oonki super onnellinen siitä, että oon päässy tämmöseen porukkaan. Mut tosi harvoin niitä tulee kuitenkaa nähtyä vapaa-ajalla ja töiden ulkopuolella oonki sit lähes poikkeuksetta yksin. Varsinki ny ku edes deittailu ei kiinnosta ja edelleen ikävöi eksää vaikka erosta onki reilu puoli vuotta. Joskus se yksinäisyys vaan satuttaa :( jos asuisin tampereella nii lähtisin mielelläni kahville sun kaa!

    1. Moikka Annika ja suurkiitos kun kerroit omaa tarinaasi 💗 Kurja kuulla, että olet kokenut eron – iha varmasti vie aikaa, että pääsee kunnolla yli ja puolikin vuotta on vielä kuitenkin varsin lyhyt aika, joten anna itsellesi aikaa käydä sitä läpi ja toipua. Tiedän että tässä vaiheessa tuskin lohduttaa ajatus siitä, että kaikella on aina tarkoituksensa, mutta uskon että joskus tulevaisuudessa voit katsoa taaksepäin ja todeta, että asiat ovat kääntyneet hyväksi. Ihan että sinulla on kuitenkin samanhenkinen työporukka! Ei aina ole varmasti helppoa ujuttaa työkavereita vapaa-aikaan jos se ei tule luontevasti, mutta koita joskus rohkeasti pyytää jotakuta tekemään vapaa-ajalla jotain tai lähtemään edes vaikka aftereille töiden jälkeen ☺️

      Kiitos vielä vertaistuesta ja kaikkea hyvää sinulle! ☺️

  3. Moikka Jonna,

    Minun on myös pakko tulla kommentoimaan tätä sun tekstiä, koska se liippaa minuakin todella läheltä.

    Muutin itsekin Tampereelle pari vuotta sitten töiden perässä. Se oli kuin hyppy tyhjyyteen. Minulla asui Tampereella silloin vain kaksi entuudestaan tuttua kaveria. Muistan hyvin sen päivän kun muutto Tampereelle koitti. Vanhempani olivat muuttoapuna ja lähtivät illalla ajelemaan kohti kotikaupunkiani ja minä jäin yksin tyhjään yksiöön laatikoiden sekaan itkua tihrustamaan. Silloin mietin, että miksi en jäänyt vain kotipaikkakunnalleni tai muuttanut Helsinkiin, jossa suurin osa ystävistäni myös asuu. Nämä kaksi vaihtoehtoa olisivat olleet helpompia kuin muutto aivan uuteen kaupunkiin.

    Näin kahden vuoden jälkeen olen löytänyt Tampereelta ihanan poikaystävän, tämän perheen ja kymmenkunta hyvää ystävää. Olen saanut kasvatettua tänne itselleni todella hyvän tukiverkoston. Toki välillä itsekin tunnen noita samoja tunteita, kun opiskelukaverini laittavat watssapissa viestejä yhteisistä illanvietoista ja muista puuhista Helsingissä, enkä pääse mukaan tai silloin kun haluaisi vain mennä omien vanhempien luokse sunnuntailounaalle. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvät ystävät kyllä pysyvät elämässä, vaikka heitä ei joka viikko näkisikään. Juttu jatkuu siitä, mihin se on viimeksi jäänyt. Olen myös miettinyt sitä, että alan itse olla jo siinä iässä että ystäväni menevät naimisiin ja saavat myös lapsia. Muutaman vuoden päästä suurimmalla osalla kavereistani on meneillään ruuhkavuodet ja uskon, että yhteiset illanvietot vähenevät entisestään. Ehkä vielä tässä vaiheessa, kun on suhteellisen paljon vapaa-aikaa, voi tuntua ankealta jos ei pääse mukaan jokaiseen yhteiseen illanviettoon. Itse olen koittanut asennoitua niin, että käytän tämän ajan itseeni ja poikaystävääni ja ystäviini Tampereella. Viikonloppuisin pyrin käymään esimerkiksi kotipaikkakunnallani sekä Helsingissä.

    Olen kasvanut todella paljon ihmisenä täällä asuessani. Olen joutunut rakentamaan elämäni tänne ihan alusta asti mutta se on tehnyt minulle todella hyvää. Minulla on elämässäni paljon ihania ystäviä ja en halua väkisin ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa sen enempää, joiden kanssa minulla ei klikkaa. Tampereelta olen kuitenkin löytänyt todella monta ihmistä joiden kanssa haluan pysyä ystävinä lopun elämääni. Kannattaa vain rohkeasti jutella ihmisille ja tutustua :) Ei tiedä mitä kultakimpaleita löydätkään!

    1. Kiitos paljon Henna kun kommentoit ja kerroit omia kokemuksiasi! Ihana kuulla, että muutollasi oli lopulta tarkoitus ja kaupungista on löytynyt niin rakkaus kuin ystäviäkin. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että oikeat ystävät kyllä pysyvät elämässä ja sellaisten kanssa voi aina jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Sitä omatkin ystäväni sanoivat minulle heti tuon pienen purkaukseni yhteydessä ja sitä en tavallaan yhtään epäilekään, että kukaan minua unohtaisi, vaan se vaan harmittaa itseä ettei voi olla läsnä.

      Ja kiinnostavaa myös tuo miten ystävyydet varmasti muuttuvat vuosien myötä. Juuri kun vanhemman siskoni kanssa puhuttiin yksinäisyydestä ja näistä tunteistani, niin hän totesi, miten hänen elämäntilanteessa ystäviä näkee juuri näiden ruuhkavuosien myötä harvemmin ja se vaan kuuluu siihen aikakauteen. Varmasti siis korostuu enemmän tässä elämänvaiheessa, kun ei vielä ole esimerkiksi perhettä ja vapaa-aikaa on ihan eri tavalla käytettävissä.

      Kiitos vielä paljon tästä! 💗

  4. Moi Jonna! Olen myös lukenut blogiasi ihan alkuajoista lähtien, ollaan samanikäisiä ja aloitettiin yliopisto-opinnot samaan aikaan. Koin jo silloin paljon samaistuttavuutta suhun ja sun elämäntilanteeseen, mutten koskaan aiemmin ole kommentoinut. :)

    Tää aihe on kuitenkin sellanen, jota oon pitkään miettinyt itsekin ja oon huomannut, että siitä on myös vaikea puhua. Erityisesti viime aikoina oon potenut paljon juurikin samanlaista yksinäisyyttä kuin sinä, koska jäin poikaystävän takia opiskelupaikkakunnalle asumaan, mutta suhde päättyikin eroon. Vaikka kaksi lähintä ystävääni ja työkavereita löytyy samalta paikkakunnalta, on silti usein yksinäinen tunne. Parisuhteessa eläviä ystäviä ei viitsi päivittäin ”häiritä” ja työkavereista ei ole tullut niin läheisiä, että heidän kanssaan viettäisi vapaa-ajalla aikaa. Samalla tuntuu turhalta valittaa yksinäisyydetä, koska läheisiä ihmisiä kuitenkin on.

    Päädyin nyt itse siihen, että muutan itselleni uuteen kaupunkiin, jossa ystävistäni asuu suurin osa ja myös perhettä on lähellä. Olen aiemminkin ollut sinkkuna ja osaan elää yksin, mutta yksinäisyyden kokemus on silti viikoittain läsnä. Toivon, että uusi kaupunki toisi tullessaan myös uusia ystäviä ja ainakin enemmän uutta tekemistä itsekseenkin! :)

    Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos tästä kirjoituksesta sekä ihanasta blogistasi muutenkin! :)

    1. Moi Tanja ja iso kiitos siitä, että kerroit omaa tarinaasi 💗 Näistä tulee niin lohdullinen fiilis kun huomaa, että moni muu on / on ollut samassa tilanteessa. Niin kuin esimerkiksi Sara tuossa alempana totesi, niin ei pitäisi miettiä ettei saisi valittaa tai tuntea yksinäisyyttä verraten muihin, koska jokaisella meistä on omat kokemuksemme ja tunteemme. Ja hei mahtavaa, että sinulla on uutta ja jännittävää edessä muuton myötä, tekee varmasti hyvää päästä lähelle ystäviä ja perhettä ☺️

      Kuin myös kaikkea hyvää sinulle ja lämmin kiitos vielä kun luet, huikeeta että olet ollut alkuajoista lähtien mukana 💗 Tsemppiä muuttoon ja ihanaa joululn odotusta!

  5. Ihanan aito ja rehellinen postaus, johon varmasti tosi moni voi samaistua <3 Muutin itse aikanaan toiselta puolelta Suomea tänne Tampereelle opiskelemaan, joten eri tasoista yksinäisyyttä on tullut kolmen vuoden aikana koettua vaihtelevasti. Tuu rohkeasti yliopiston keskustakampuksille lounaalle, niin ainaki ite lupaan tulla seuraksi jos sut satun bongaamaan! Kannattaa myös miettiä yhteisömäisten työtilojen vuokraamista, esim ratinassa coworking -tila. Siellä vois saada sellaisen "työyhteisön" vaikka kaikki tekeekin eri hommia (enimmäkseen aika paljon äijäkoodaajia, mutta muutama nainenki löytyy!) :D

    1. Kiitos paljon kommentista, ihana miten empaattisesti tämä otettiin vastaan 💗 Ja tietysti parasta, miten moni on voinut samaistua tähän – on antanut minullekin paljon vertaistukea! Pitäisi kyllä ehdottomasti aktivoitua siinä(kin), että lähtisi useammin tekemään töitä jonnekin muualle, kahvilaan tai juuri mainitsemiisi coworking-tiloihin. Ihan siis saa itseään syyttää siinä, että on tullut jämähdettyä kotiin tekemään duuneja, vaikka virkistäisi työskennellä välillä ihmisten ilmoilla. Ehkä otan tämän yhdeksi ensi vuoden tavoitteeksi! ☺️

  6. Hei!
    Olen seurannut blogiasi ihan alusta asti, ja juuri eilen luinkin ihan vanhimpia postauksiasi läpi ja fiilistelin mitä kaikkia muistoja niiltä ajoilta tuli omastakin elämästä mieleen :)
    Itse olen kokenut yksinäisyyttä vahvasti silloin kun olin esikoisemme kanssa kotona. Vaikka mieheni kanssa olemme kummatki paikkakunnalta kotoisin, vanhempammekin asuvat täällä mutta ystävät ovat kaikki muuttaneet pienestä kaupungisamme pois, eikä kyllä kukaan heistä vielä silloin ollut samassa elämäntilanteessa kanssamme. Onneksi sitten rohkenin lähtemään lapsiperheille tarkoitettuun kerhoon kun pikkuisemme oli vajaan vuoden ikäinen, ja tutustuin moniin muihin samassa tilanteessa oleviin. Kaksi hyvää ystävää jäin niiltä ajoilta sekä läjä ihania uusia tuttavuuksia! :)
    Toisen lapsen kohdalla tilanne olikin jo se että joka päivälle oli jokin tapaaminen sovittu, välillä tuntui ettei jaksa olla koko ajan niin sosiaalinen kuin “saisi olla” :D Mutta se yllätti että pienestä kaupungista tosiaan pystyi löytämään jopa uusia ystäviä.
    Mukavaa viikonloppua sinulle! :)

    1. Moikka! Voi vitsi, jotenkin ihana ajatus että vanhemmat postaukset voi tuoda teille lukijoillekin muistoja omasta elämästä siltä ajalta ☺️

      Kiitos paljon kun kerroit omia kokemuksiasi! Olen joskus miettinytkin, miten äitiysloma saattaisi olla yksinäistä aikaa, mikäli kukaan ystävä ei olisi samassa tilanteessa. Mutta aivan ihana kuulla, että löysit lopulta samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä! 💗 Hyvä esimerkki siitä, miten sitä tosiaan pitäisi osata itse olla aktiivinen, kukaan kun ei tule kotoa hakemaan.

      Kiitos vielä ja kuin myös kivaa viikonloppua! ☺️

  7. Moi Jonna!
    Musta on tosi hienoa, että tästä ja muistakin vaikeista asioista uskalletaan puhua enemmän. Sekin jo tuo yhteisöllisyyden tunnetta, kun kuulee muiden samankaltaisia kokemuksia. Aihe on minullekin valitettavan tuttu. Opiskelujen alussa tuntui todella pahalta, kun kaikki muut tuntuivat tutustuvan paljon helpommin toisiinsa kun itse tarvitsen hieman enemmän aikaa. Tuntui todella yksinäiseltä, kun ei kokenut kuuluvansa joukkoon. Välillä myös tuntuu turhalta valittaa, kun yliopistosta on muutama ystävä löytynyt, ja lisäksi on lapsuudenystävät ja kumppani. Minulle yksinäisyys tarkoittaa usein juuri sitä, että koen jääneeni ulkopuolelle jostain tai etten ole tarpeeksi helposti lähestyttävä ihminen ja helposti syytän itseäni yksinäisyydestäni. Nykyään koitan olla aktiivisempi, mutta joskus toivoisi että ihmissuhteiden luominen olisi helpompaa. Aikuisiällä ystävystyminen on paljon haastavampaa. :D Kiva kuitenkin kuulla, ettei paini yksin tällaisten asioiden kanssa! <3

    1. Moikka Milja ja kiitos paljon kun kommentoit! Mielettömän hienoa, miten moni on täällä uskaltautunut kertomaan omia kokemuksiaan ja tehnyt näin omalta osaltaan tärkeää aihetta näkyvämmäksi 💗 Tulee tosiaankin sellainen lohdullinen fiilis kun huomaa, ettei olekaan yksin näiden asioiden kanssa. Ja minäkin mietin pitkään, onko minulla “oikeutta” kirjoittaa yksinäisyydestä, kun en kuitenkaan ole täysin yksin, mutta alempanakin todettiin ihanasti, miten kenenkään ei tarvitsisi vähätellä omaa yksinäisyyden tunnettaan.

      Kommenteissa ja viesteissä on noussut esiin, että olisipa jokin ystävyyden ystävyyden tinder, mitä kautta voisi näin aikuisiällä löytää samanhenkisiä ihmisiä 🙈

  8. Hei!
    Ihanan rehellinen postaus :)
    Yksinäisyys on niin usein läsnä omassa arjessa, että siihen lopulta turtuu. Talvi on vuodenajoista ikäänkuin “helpoin” kestää yksinäisyys. Kesät on sitä aikaa, kun ihmiset kokoontuu viettämään aikaa porukalla tai ovat kokemassa kivoja asioita.
    Paras ystävänäni asuu entisessä kotikaupungissa yli 500km päässä, joten kovin usein emme valitettavasti näe, mutta onneksi whatsapp on keksitty :D
    Olen tietenkin poikaystäväni kautta tutustunut uusiin ihmisiin, mutta ei se ole sama asia, kun heitä näkee vain yhteisissä tapahtumissa.
    Monesti olen ollut niin syvissä vesissä yksinäisyyden kanssa, että jopa kesälomilla olen toivonut, että pääsisi takaisin töihin, jossa on seuraa.
    Monesti sitä myös tulee heti mietittyä, että miksi itsessä on vikana, kun ei vaan löydä itselleen uusia ystäviä.

    1. Hei Sofia ja suurkiitos kun kommentoit 💗 Lohduttavaa, mutta tietysti myös harmillista kuultavaa, että yksinäisyys on tuttu tunne. Voin hyvin samaistua tuohon mitä kirjoitit vuodenajoista, olinkin alunperin jossain vaiheessa kirjoittanut tekstiin, miten kesä on ollut minullekin vaikeinta aikaa Tampereella, kun näkee muiden viettävän porukalla aikaa ja nauttivan hyvistä keleistä ulkona.

      Voi kunpa voisin rutistaa ja kertoa, ettei sinussa ole mitään vikaa! 💗 Eräs seuraajani kirjoitti Instagram-viestissä hyvin, miten yksinäisyys ei ole yksilön “vika”, vaikka sitä kokiessaan itsestä saattaa siltä tuntuakin. Jos yhtään lohduttaa, niin tämän postauksen kommenttienkin perusteella meitä samassa tilanteessa olevia on todella monta ja fiilis on tuttu monelle.

      Kaikkea hyvää sinulle ja toivotaan, että yksinäisyys on vain ohimenevä vaihe ja ne oikeat ihmiset kyllä löytyy nykyisestä kotikaupungistasi 💗

  9. Tärkeä kirjoitus ja on hienoa, että päätit lopulta julkaista sen. Olen muuttanut oman ja miehen työn takia Tampereelta Helsinkiin, ja vaikka kaupunkien suhteen asetelma on päinvastainen, löydän siitä kuitenkin paljon samankaltaisuutta. Sekä perheeni että lähes kaikki ystäväni asuvat Tampereella. En ole oikein päässyt uuteen työyhteisöön sisään siinä määrin, että sen kautta olisi mitään yhteydenpitoa vapaa-ajalla. Eihän sekään käy tietysti hetkessä, ja olen ylipäätään hidas ystävystymään. Se korostuu näin aikuisena kun suurimmalla osalla ystäväpiiri tuntuu olevan jo “valmis”, luotu juuri lapsuudessa ja opiskeluaikana, eikä niihin ole helppoa päästä mukaan. Lisäksi ihmisillä alkaa olemaan omia lapsia, jolloin vähäinen muu vapaa-aika menee selkeämmin vanhojen kavereiden kanssa sen sijaan, että kuvioon ja muutenkin kiireisiin aikatauluihin mahtuisi uusiin ihmisiin tutustuminen. Todellisten ystävien löytäminen tuntuu tässä vaiheessa aika hankalalta. Tuo terassiesimerkkisi oli aika kuvaava: jos mies oli viime kesänä omissa menoissaan, eipä tullut lähdettyä yksin istumaan terassille kun töistä muutamat olivat after work -kyselyistäni kieltäytyneet.

    1. Kiitos paljon Mona kun rohkenit kertomaan myös oman tarinasi 💗 Jos yhtään lohduttaa, niin näitä viestejä lukemalla on saanut todeta, miten yleisiä nämä yksinäisyyden fiilikset ovat ja että kukaan ei ole näiden tunteiden kanssa yksin. Monesti kun olen itse ajatellut, että olisi varmasti ollut helpompaa mikäli olisin tehnyt jotain muuta työtä kuin yrittäjänä, mutta eihän se ole sanottu että sitäkään kautta löytyisi samanhenkisiä tyyppejä, joiden kanssa tulisi vietettyä vapaa-aikaa. Ja jos miettii omia aikaisempia työpaikkoja ihan Helsingistä, niin hyvin harvasta minäkään olen löytänyt varsinaisia ystäviä, joiden kanssa olisi tullut vietettyä aikaa vapaa-ajallakin, joten ei töiden kauttakaan aina ole helppo tutustua sen syvemmin.

      Suurkiitos vielä kommentistasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että ne oikeat ihmiset lopulta löytyvät sieltä Helsingistäkin 💗

  10. Täällä myös välillä samoja fiiliksiä. Samalla paikkakunnalla kanssani asuu muutama ystävä, osa on muuttanut toisiin kaupunkeihin, minulla on töiden ja harrastuksen kautta mahtavia ihmisiä elämässä, on poikaystävä ja perhekin asuu lähellä. Näin kirjoitettuna tuntuu siis vähän oudolta, että säännöllisin väliajoin tunnen itseni kuitenkin yksinäiseksi. Teen osa-aikaisesti töitä ja opiskelen monimuotona toisella paikkakunnalla ja tästä syystä saatan olla välillä todella kiireinen, mutta välillä taas vapaa-aikaa on niin paljon, että löydän itseni nopeasti murehtimasta kuinka paljon kaikilla muilla tuntuu olevan menoa (perustuen lähinnä someen, eh) ja itselläni ei ole mitään. Mutta kiitos siis tästä postauksesta! Sai ajattelemaan taas tätä aihetta ja miettimään, mitä voisi tehdä itse paremmin, jotta huonoja hetkiä tulisi vähemmän :)

    1. Kiitos itsellesi Alexandra kun kommentoit! Tässä on monen kanssa tullut niin kommenteissa kuin DM-viesteissäkin todettua se, miten ei pitäisi verrata omaa tilannetta muihin, vaan ihan jokainen on “oikeutettu” tuntemaan yksinäisyyttä. Kuten postauksessakin totesin, niin yksinäisyyttä on monenlaista ja sitä voi kokea jokainen elämäntilanteesta riippumatta! Ihana jos sait tästä postauksesta ajateltavaa, ainakin varmasti rutkasti vertaistukea kun huomaa kommenteista miten moni on samassa tilanteessa 💗 Kiitos vielä!

  11. Kiitos että kirjotit tästä! Kommenttikentän perusteella moni samaistuu tunteisiisi, minä mukaan lukien. Minusta ei tarvitse vähätellä sitä omaa yksinäisyyden tunnetta vertailemalla “täysin yksin” oleviin, meillä kaikilla on kuitenkin niin erilaiset lähtötilanteet ja ne sosiaaliset piirit, joihin omaa yksinäisyyttä vertaamme. Itse kuvittelin introverttinä pärjääväni hyvin poikaystävän luo muuton jälkeen, vaikken heti ystäviä saisikaan, mutta olen joutunut huomaamaan, että yksinäisyyden tunteet voivat olla todella synkkiä. Ja tunnistan niin tuon harmituksen Tampereelta Helsinkiin muuttaneiden uusien tuttavuuksiesi suhteen – itse onnistuin hiljalleen rakentamaan kaksi kaverisuhdetta, mutta sitten he molemmat muuttivat pois 😅 eli jälleen ollaan tietyllä tapaa alkupisteessä. Tsemppiä ja mukavaa viikonloppua 😊

    1. Kiitos paljon Sara itsellesi! Näitä kaikkia kommentteja ja lukuisia DM-viestejä lukiessa on todella saanut todeta, että monella on samankaltaisia fiiliksiä tai kokemuksia, joten yksinäisyys on tuttu tunne monelle. Toivon, että tästä kommenttiboksista olisi vertaistueksi muillekin, joten ihana miten avoimesti olette kertoneet kokemuksianne.

      Siteerasin sinua parissa kommentissa, miten kirjoitit ettei pitäisi vähätellä omaa yksinäisyyden tunnetta muihin vertaamalla – hyvin sanottu! Ymmärrän niin tuon turhautumisen, kun juuri on saanut luotua jotain ja yhtäkkiä on taas muuttojen myötä alkupisteessä. Toivotaan, että ne oikeat ihmiset lopulta löytyy. Kiitos vielä ja kaikkea hyvää sinulle 💗

  12. Moi Jonna!
    Mulla on samankaltaisia kokemuksia, mutta tavallaan päinvastoin: asun myös Tampereella ja viimeistelen opintojani. Mulla on aina ollut paljon ystäviä ja hyvä tukiverkko ympärilläni, mutta tänä syksynä olen tuntenut itseni yksinäiseksi, sillä suurin osa Tampereella opiskelleista ystävistäni ovat valmistuneet tai muuttaneet muualle. Minulla on toki kavereita paikkakunnalla, mutta tuntuu oudolta, että niiden, joiden kanssa aikaisemmin vietti aikaa joka päivä, joutuukin sopimaan tapaamisia jonnekin kuukauden päähän. Usein se olen minä, joka matkustan tapaamaan ystäviäni eikä päinvastoin. Poikaystäväni käy myös töissä ja harrastaa paljon, joten vietän päivät usein itsekseni. Yksin oleminen on välillä freesiä, mutta myös tällaiselle ekstrovertille seura tekisi hyvää.
    Jos kaipaat juttukaveria tai lounasseuraa, ollaan yhteydessä! :)

    1. Moikka Laura ja kiitos paljon viestistäsi 💗 Tosi harmi kuulla, että opiskelukaverit ovat muuttaneet pois – niin se on mennyt meilläkin, että suurin osa Tampereelta lähtöisin olevista opiskelukavereista on näiden parin vuoden aikana muuttanut Helsinkiin. Ja ymmärrän myös tuon, kun itse on aina se osapuoli, joka matkustaa ystävien luokse. Olenkin ollut aina yhtä otettu, jos joku helsinkiläisistä ystävistäni on tullut vaikka päiväreissulle minua moikkaamaan tai isommalla porukalla viikonlopuksi yöksi tänne – se on merkannut aina paljon!

      Meitä onkin monia täällä Tampereella samassa tilanteessa, joten näitä kaikkia viestejä lukiessa olen ajatellut, miten kiva olisi järkätä jotain teille, jotta ihmiset voisivat tutustua toisiinsa. Täytyy miettiä ideaa! ☺️

  13. Ihanaa, että uskalsit tarttua tähän aiheeseen, näistä asioista ei ole helppoa puhua. Jotenkin tuntuu niin henkilökohtaiselta asialta, vaikka varmasti meistä lukijoistakin moni on samanlaisia tuntemuksia kokenut. Itse samaistun tähän tosi vahvasti, myös vuosi sitten Tampereelle muuttaneena, minä tosin Turusta. Olen itse hurjan vahvasti introvertti, ja olen usein pohtinut, että tämäkin muutos olisi varmaan ekstrovertilta käynyt kuin vettä vain – hyvä että sekin ennakkoluulo tuli taas kumottua :) Itse muutin miehen perässä, tuntematta hänen perheensä lisäksi täältä käytännössä ketään. Työt tulee tehtyä lähinnä etätöinä, kun oma työnkuva ei Tampereen toimistomme monitoimitilaan oikein sovi. Arjessa ei siis kovin paljoa tule ihmisiä kohdattua. Onneksi tosiaan kotona on se ihana mies, sekä koiravanhus, jotka epäsosiaaliselle tarjoavat pitkälti riittävästi kontaktia muihin eläviin olentoihin

    Viime viikolla käväisin kuitenkin Turussa, tapasin vanhoja (aivan parhaita) työkavereita ja sukuakin siinä samalla. Olin ehkä vähän unohtanut, miten ihania ihmisiä sinne jäikään. Tätini sitten kysäisikin, olenko löytänyt paljon uusia ystäviä Tampereelta. Jouduin myöntämään, että itse asiassa en. En sitten niin lainkaan. Vaikka introvertti olinkin, Turussa olin kasannut ympärilleni mukavan tukiverkoston ihmisiä, joiden kanssa oli vaivatonta ja hyvä olla – ne ihmissuhteet olivat muotoutuneet “luonnollisia reittejä” eli työn ja opiskelujen kautta. Olen huomannut, että taitaa olla itseltäni jos ei mahdottomuus, niin ainakin tosi ison kynnyksen takana lähteä ihan erikseen etsimään uusia ystäviä. Ehkä sitten, jahka lähivuosina jälleen opiskelut kutsuvat. Mutta kyllä se yksinäisyys tosiaan välillä saattaa takaraivossa kolkutella – harvoin, mutta kuitenkin. Joskus olisi kiva käydä vaikka kahvilla tai viinilasillisella oikeasti rennosti ystävän kanssa, sitä on kyllä vähän ikävä.

    En oikein tiedä mikä tämän kommentin pointti oli, ehkä vain omalta osaltanikin kertoa ettet ole yksin tuntemustesi kanssa. Näistäkin asioista on tärkeää puhua. Kiitos siis tästä ja oikein ihanaa talven odotusta! :)

    1. Kiitos paljon Laura kun kerroit omia tuntemuksiasi 💗 Monilla tosiaan on samanlaisia kokemuksia ja näitä kommentteja ja viestejä on tullut tosi paljon.

      Samaistun hyvin siihen mitä kirjoitit, aiemmin ihmissuhteet ovat muodostuneet juuri niitä “luonnollisia reittejä” pitkin työn ja opiskeluiden myötä, mutta näin myöhemmin aikuisiällä ystäviä onkin vaikeampi löytää ilman näitä olosuhteita. Ja juuri minullakin on iso kynnys lähteä etsimällä etsimään uusia ihmissuhteita ja niin kuin sanoin, se on myös henkisesti aika raskasta aina aloittaa tutustuminen alusta. Ihana kuulla, että sinullakin kuitenkin on ystäviä ja perhettä kotikonnuilla, vaikka tiedän että ei se ajatus siinä omassa arjessa niin paljoa lohduta.

      Kiitos vielä itsellesi kun kommentoit ja ihanaa joulun odotusta! 💗

  14. Ihanaa, että uskalsit kertoa tästä julkisesti! Yksinäisyydestä puhutaan edelleen liian vähän. Koen itsekin itseni aika ajoin yksinäiseksi ja olenkin yrittänyt itse puhua siitä omassa blogissani ja Instagramissa. Aikuisena ei tosiaan ole ihan niin helppoa luoda nimenomaan ystävyyssuhteita ja uusiin ihmisiin tutustuminen on väsyttävää, jos sitä tekee jatkuvasti. Vaikutat niin ihanalta ihmiseltä, että jos vain asuisin Tampereella pyytäisin ehdottomasti sua kahville! Ehkäpä vielä joskus, Tampereelle muutosta olen haaveillut. Mutta toivotan sulle superisti tsemppiä sinne ja parempia fiiliksiä arkeen! <3 Et ole yksin noiden tunteiden kanssa! :)

    1. Ihanasti kirjoitit, kiitos Katja 💗 Ei tosiaan olla yksin näiden tunteiden kanssa, vaan meitä samassa veneessä olevia on näistä kommenteista ja viesteistä päätellen ihan valtavan paljon! Onneksi siis kirjoitin aiheesta, minäkin sain teiltä kullanarvoista vertaistukea :) Tosi hienoa, jos sinäkin olet puhunut yksinäisyydestä omissa kanavissasi, sillä puhetta tärkeästä aiheesta ei voi olla liikaa!

  15. Kiitos Jonna, kun päädyit julkaisemaan postauksen ja puhut tärkeästä aiheesta! Kuten sanoit, niin aiheesta puhutaan liian vähän. Välillä tuntuu, että on yksin tilanteessa, mutta pelkästään postauksen kommenttien perusteella huomaa, ettei näin ole ja se jo pelkästään helpottaa hieman. Itse olen myös välillä yksinäinen, vähän eri tavalla vain ehkä. Mulla ei ole koskaan ollut laajaa kaveripiiriä, mutta toisaalta en oo sellasta ehkä kaivannutkaan. Viime aikoina vain on alkanut tuntua, että ne vähäisetkin ystävät perustaa perheet ja sen myötä yhteydenpito vähenee ja välillä olo on tosi yksinäinen. Itselläkin olisi perhe haaveissa ja toivonkin, että jos olisin niin onnekas, että saisin vielä lapsia, niin sitä kautta voisi löytää uusiakin ihmisiä elämään. Kuten sanoit, niin välillä tuntuu tosi hankalalta tutustua uusiin ihmisiin, kun ei oo työyhteisöä tai opiskelupiirejä, joiden kautta tutustuminen on luontevaa. Toivon, että saat luotua Tampereellekin itsellesi vielä ystäväpiirin. Ihanaa joulun odotusta!

    1. Suurkiitos itsellesi Anne kun kommentoit! Olen niin iloinen, miten moni on tänne uskaltautunut kertomaan omia kokemuksiaan, koska näiden kommenttien myötä varmasti moni huomaa, ettei tosiaan ole yksin tunteidensa kanssa vaan moni on samassa veneessä 💗

      Sitten kun ystävät ympärillä saavat lapsia, niin se tuo varmasti taas ihan uuden vaiheen ystävyyteen, varsinkin jos ei ole itse samassa tilanteessa. Toisaalta taas lasten myötä voi löytää uusiakin tuttavuuksia, kuten ylempänäkin eräässä kommentissa kerrottiin lapsiperhekerhon tuoneen elämään uusia ystäviä. Niin kuin on tässä todettu, niin yksinäisyys voi olla läsnä vaikka miten erilaisissa elämäntilanteissa, joten tunne on tuttu monille.

      Kiitos vielä ja kaikkea hyvää sinulle, sekä ihanaa joulun odotusta ☺️

  16. Hei, täällä kanssa silloisen loppuharjoittelupaikan ja nykyisen työpaikan perässä Tampereelle muuttanut pari vuotta sitten muuttanut tyyppi. Samaistun tilanteeseesi täysin..itselle tilannetta vielä vaikeuttaa se, että muuton myötä se samainen pari vuotta on oltu myös etäsuhteessa todella pitkällä välimatkalla. Olen luonteeltani melko nopeasti muihin tutustuva ilopilleri, mutta nykyinen työpaikkani on työn luonteen osalta enemmän introvertille luotu, minkä minusta havaitsee toimistopäivinä papupata puheesta mainiosti 😂! Oletko koskaan harkinnut, että työsi puolesta voisit järjestää jonkun illanvieton, mihin voisi tulla muitakin kaveria vailla olevia ihmisiä? Syvimmissä epätoivon hetkissä tutkailin jo mahdollista ystävä “tinder for friends” – tyyppistä appia sovelluskaupasta. Koska tutustuminen on nykyään vaikeampaa niin mulle voi laittaa viestiä, jos seuraa kaipaa :)! Minusta saisi/ ja kaipailen itse seuraa tällä alueella erilaisiin aktiviteetteihin kuten vaikkapa hiihtämään , kiipeilemään, lenkkeilemään, Room Escapeen, tramppaparkkiin kuin rauhallisempiinkin hetkiin kuten leffailtoihin tai kaffitteluihin :)

    1. Hei Piia ja kiitos paljon kun jätit kommenttia! Voi, voin vaan kuvitella miten etäsuhde vaikeuttaa jo valmiiksi haastavaa tilannetta entisestään, kun ei voi olla edes puolison lähellä 😩

      Ja hei hauskaa että heitit tuon ajatuksen ilmoille, olin nimittäin näiden kaikkien kommenttien myötä jo itsekseni miettinyt, miten kiva olisi järkätä joku illanvietto. Luit siis ajatuksiani! Kaikista viesteistä päätellen täällä Tampereella kun on tosi paljon samassa tilanteessa olevia, niin olisi ihana yhdistää ihmisiä tämän työn avulla. Kypsyttelen tätä ideaa ja mietin miten tämän voisi toteuttaa, ihana kuulla että tähän olisi innokkaita mukaan! ☺️

  17. Hei Jonna!
    Kirjoitat tärkeästä aiheesta. Itse asun tällä hetkellä toisella puolella maapalloa, mutta yksinäisyyttä olen kokenut pahimmillaan Suomessa. Minusta tuntuu, että kulttuurimme kaipaa juuri tällaista keskustelua, jossa avataan aihetta siitä millaisia illuusioita sosiaalinen media luo. Pahimmillaan olen itsekin katsonut sosiaalista mediaa itkien, että kun kaikilla muilla on hauskaa ja minulla ei ole ketään kenelle edes soittaa. Sosiaaliseen mediaan kun tupataan juuri laittaa ne hauskat sosiaaliset hetket ja sitten siinä useampia selailessa unohtaa että ei varmastikaan kaikilla ole hauskaa. Mutta sillä hetkellä tuntuu, että olet ainut maailmassa, joka viettää yksin aikaa kotona.
    Täällä ulkomailla asuessa on helppo ollut tutustua ihmisiin mm. Bumble bff sovelluksen kautta, toivottavasti se yleistyisi myös Suomessa, sillä minusta tuntuu että varsinkin pari-kolmekymppiset opiskelu-työelämä muutoksessa olevat kaipaisivat uusia ystäviä.
    Suomalaiseen kulttuuriin kun ei oikeen kuulu se että jos näet jonkun yksin kahvilla, lähtisit aloittelemaan small talkkia.
    Yksinmatkustamimen on myös auttanut minua yksinäisyyden kohtaamisessa ja myös pakottanut menemään epämukavuusalueelle kun pakotat itsesi juttelemaan tuntemattomille.
    Vielä kerran, kiitos kun kirjoitit tästä aiheesta. Pahimmillaan yksinäisyys voi tuntua lamaannuttavalta.
    Tsemppiä jatkoon! :)

    1. Kiitos paljon Kaisa viestistäsi! Te kaikki olette omalta osaltanne avittaneet siinä, että aiheesta puhutaan enemmän, kun olette avoimesti kirjoittaneet omista kokemuksistanne 💗

      Vaikka itse tekee somea työkseen ja pitäisi ymmärtää, ettei some kerro kenenkään elämästä kaikkea tai edes murto-osaa, niin kyllä sitä itsekin joskus syyllistyy ajattelemaan, että muilla on asiat paremmin. Kuten vaikka juuri tekstissäkin kirjoitin tuosta kesäillasta, kun näin somesta “kaikkien” viettävän helteistä iltaa kaveriporukalla, vaikka eihän se ole koko totuus tietenkään.

      Ja hei ihan mahtava tuo sovellus, ihana kuulla että olet sitä kautta tutustunut ulkomailla! Näissä viesteissäkin on moni todennut, miten kaipailisi jotain “tinder for friends” -tyyppistä sovellusta, joten tällaiselle olisi varmasti Suomessakin kysyntää.

      Kiitos vielä sinulle ja kaikkea hyvää jatkoon! 💗

  18. Ihana Jonna! Tää oli ehdottomasti julkaisemisen arvoinen postaus ja itse ainakin löysin paljon samaistumispintaa. Uusien ystävyyksien luominen ei oo ihan iiseintä ja itse välillä paljonkin pohdiskelen, että miten ihmeessä uusia pysyvämpi ihmissuhteita muodostuisi. Kuten sanoit, oma aktiivisuus on tosi tärkeetä. :)

    1. Ihana sinä, kiitos Anni 💗 Olen kyllä tosi iloinen, että uskalsin julkaista, sillä aihe on kirvoittanut niin paljon viestejä ja kommentteja. Välillä kannattaa uskaltaa avata itseään vähän enemmän!

  19. Ihana postaus tärkeästä aiheesta. Itse olen erittäin introvertti, joten en kaipaa seuraa kovinkaan usein, mutta kyllä välillä on itkettänyt, kun haluaisi jutella jonkun kanssa, mutta ei ole ketään jota pyytää kahville.
    Itse siis muutin toiselle puolelle maapalloa ja hyvän päivän juttelu-suhteen vieminen kaveruudeksi tai ystävyydeksi on itselleni ihan älyttömän vaikeaa. Kävin täällä korkeakoulututkinnon, mutta elämäntilanteeni oli hyvin erilainen kuin monilla opiskelukavereilla (olin jo naimisissa, en asunut kampuksella ja olin 5-10 vuotta muita vanhempi), joten lähempiä ystävyyssuhteita ei noin vain syntynytkään. Aina kun on jonkun kanssa alkanut lähentyä, he muuttavat pois. :( Jos jotain positiivista pitäisi tästä yksinäisyydestä hakea, niin olenpa ainakin oppinut, että pystyn yksinkin ihan mihin vaan ja voin käydä esim. kahvilla, konsertissa tai elokuvissa ihan yksiksenikin, kun ennen se on tuntunut epämiellyttävältä.
    Mutta eipä tästä tilanteesta voi syyttää ketään muuta kuin itseään, olisi pitänyt yrittää enemmän, ehdotella enemmän ja osallistua aktiivisemmin. Ensi vuonna olisi edessä takaisin Suomeen muutto ja täytyy toivoa ettei jäisi ihan yksin ja ottaa rohkeampi asenne. Viiden ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen jäljelle jääneitä ystäviä ei ole nimittäin kovin montaa. Parin tunnin välimatka ei kyllä itsellä tunnu enää missään!

    1. Voi lämmin kiitos sinullekin kun kerroit oman tarinasi. Kuten tuossa tekstissä kirjoitinkin, tuntuu hölmöltä potea yksinäisyyttä parin tunnin välimatkan takia, kun voisi asua juuri toisella puolella maapalloakin! Joten suuri hatunnosto sinulle, miten rohkea olet kun olet sinne lähtenyt 💗 Samaistun kyllä tuohon, etten itsekään luo ystävyyssuhteita kovin nopeasti, vaan se vaatii aikaa että pääsee siitä hyvän päivän juttelu -suhteesta eteenpäin, mutta ehkä se on ihan luonnollistakin. Ihana kuulla, että olet kuitenkin palaamassa Suomeen ensi vuonna – toivotaan, että täältä löytyy oikeat ihmiset ympärille vaikka työpaikan myötä. Hurjasti tsemppiä sinne ja ihanaa joulun odotusta ☺️

  20. Hyviä pohdintoja ja varmasti kaivattu aihe blogeissa. Itseäni houkuttaisi kovasti opiskelemaan lähtö täysin vieraalle paikkakunnalle, ja toisaalta oon miettinyt miten sitä tämän ikäisenä (27) onnistuu luomaan tukiverkon kaupungissa jossa tuttuja ei ole. Toisaalta olisi järjetöntä alkaa pelätä “mitä jos” tilanteita, kun muutkin ovat samassa tilanteessa ja varmasti yliopistossa opintonsa aloittaneidenkin ikähaitari on melko laaja. Uskon että myös tässä asiassa asenne ratkaisee.

    1. Kiitos paljon Hanna kommentistasi! Samaa pohdintaa käy varmasti läpi moni muukin, joka haluaisi lähteä opiskelemaan muualle. Itse kannustaisin siihen, jos vaan yhtään on sellainen fiilis, ettei jää harmittamaan myöhemmin jos et ole lähtenyt ☺️ Olet kuitenkin tosi nuori, meilläkin oli Vaasassa ihan 35-40 -vuotiaitakin, joten ikähaitari on yliopistossa varmasti laaja (varmaan toki riippuu myös alasta, mutta ainakin meillä oli kauppiksessa). Ja opiskeluiden aloittamisessa on aina se, miten moni muukin on tullut uuteen kaupunkiin ilman tukiverkkoja, jolloin “paine” tutustua on kaikilla sama ja ystävyyssuhteita syntyy helpommin. Juuri niin kuin sanoit, asenne ratkaisee, joten rohkeasti vaan jos on oma haave lähteä! ☺️

  21. Kiitos tästä postauksesta. Itse muutin parikymppisenä pääkaupunkiseudulta Tampereelle ja löysin sieltä ihania ihmisiä. Sen jälkeen tieni on vienyt aviomiehen perässä ulkomaille ja tunnen maani kodikseni, mutta kovin monia ystäviä Ei ole vuosien varrelta tarttunut, niistäkin useat ovat suomalaisia. Asia Ei minua sinällään haittaa, koska olen introvertti persoona, mutta välillä kaipaisi muutamaa hyvää ystävää lisää. Suomessa käydessä on ihana aina nähdä vanhoja ystäviä, mutta joskus välimatka tuntuu kovin pitkältä.

    1. Kiitos itsellesi kun jaoit oman tarinasi 💗 Voin vaan kuvitella, ettei välimatkan kanssa ole helppoa. Saa tosiaan vähän perspektiiviä siihen omaan tilanteeseen, kun parin tunnin junamatkakin tuntuu liian pitkältä välimatkalta, mutta en sentään asu toisessa maassa tai toisella puolella maapalloa. Aiemmin näissä kommenteissa vinkattiin ulkomailla toimivasta Bumble bff -sovelluksesta, jota kautta kommentoinut oli itse löytänyt ystäviä – toimisikohan sellainen sovellus sinunkin asuinmaassasi? Ihan nerokas idea kyllä ja kaikkien näiden viestien perusteella sellaiselle olisi varmasti kysyntää ihan täällä Suomessakin!

  22. Ensimmäistä kertaa rohkaistuin kommentoimaan :) aihe liippaa niin läheltä minuakin. Itse muutin Tampereelle aikanaa opiskelemaa melko miesvaltaiselle alalle, opiskelujen myötä ei montaa ystävää tullut ja heistäkin moni on palannut sinne mistä olivat Tampereelle muuttaneet. Lisäksi olen nyt iässä missä joka ikinen ystäväni on saanut hiljattain lapsia ja valitettavasti yhteydenpito on hiipunut ihan minimiin.. ymmärrettävästi kai. Mutta kaikki tämä saa välillä tuntemaan itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi! Poikaystävä kyllä löytyy, mutta ei se ole kuitenkaan ihan sama asia kuin että olisi huippu frendijengi joiden kanssa tehdä asioita ja päästä kotoa tuulettumaan, muutenkin kuin lenkille koirien kanssa. Hassua sinänsä, että esim töissä ei varmaan kukaan usko miten yksinäinen ihminen oikeasti olen. Olen nimittäin kuitenkin puhelias ja iloinen ja tutustun ihmisiin melko helposti, tosin pinnallisesti kai, nimittäin nuoruuden huonot kokemukset ovat tehneet minusta tosi varovaisen tutustumaan keneenkään syvällisemmin. Tästä tuli nyt vähän sekava kommentti, mutta anyway, jos joskus järkkäät jotain häppeningiä tämmöisille erakoille i’m in! :D vaikutat nimittäin tosi sympaattiselle ja ihanalle ihmiselle!

    1. Ei tullut yhtään sekava kommentti, vaan paljon samoja, samaistuttavia ajatuksia kuin monilla meillä muillakin 💗 Monen kanssa on tullut puheeksi se, miten vaikeaa on luoda ystävyyssuhteita ja tutustua syvällisemmin, etenkin jos on yhtään huonoja kokemuksia taustalla. En itsekään ystävysty mitenkään kovin helposti, tutustun kyllä ja höpöttelen vaikka kenelle, mutta syvällisempi suhde vaatii aina aikaa.

      Hei ihana että “erakkojen” 😂 häppeninki kiinnostaa! Olisi tosiaan kiva pystyä jotenkin yhdistämään ihmisiä, kun niin moni täällä Tampereella on samassa tilanteessa. Kehittelen siis ideaa! Kiitos paljon kauniista sanoistasi 😘

  23. Olet ottanut todella tärkeän aiheen puheeksi, ja onpa minullakin oma juttuni kerrottavana.

    Tunnen nykyään itseni kaveririntamalla yksinäiseksi. Näin ei ole aina ollut, aikanaan minulla on ollut tiivis kaveriporukka miehistä ja naisista, asuimme osa samassa opiskelijatalossa joten oli varmaan siksi helppo pitää yhteyksiä. Kävimme välillä toinen toistemme luona kahden kesken, välillä muutaman ihmisen voimin ja usein viikonloput vietettiin isolla porukalla. Enää en ihan tuollaista menoa kyllä jaksaisi :D, mutta nyt 10 vuotta myöhemmin olen ihan ääripäässä. Tuo porukkahan on täysin jo hajonnut…

    Nykyään ihmiset ei ota enää yhteyttä. Yleensä minä olen aina vaan se, joka kysyy nähtäisikö. Yleensä minä olen aina se, joka kyselee ensin kuulumisia. En tiedä voiko tuollaista yksipuolisuutta kaveruudeksi enää sanoa, ovatko sitten tuttavia nykyään enemmän. Minä en ole instagramissa, joten en tiedä kuinka paljon siellä kaverit kommunikoi keskenään, että onko se tänä päivänä mennyt siihen, että “ei tarvitse” viestitellä/soitella/nähdä, kun toisten tekemiset ja kuulumiset näkee sieltä? Tai sitten olen vaan auttamattomasti liian tylsää seuraa tai jotain…

    Opiskelu -tai työelämästä ei ole juuri kavereita mukaan tarttunut ja ne jotka olen saanut, on yllätys yllätys etääntyneet, kun on tullut muutoksia elämäntilanteissa ja asuinpaikkakunnissa. Koulussa ja töissä kyllä on löytynyt hyvin seuraa ja näin, mutta on jäänyt aika pintapuoliseksi. Vaikka olisi kiva tyyppi, niin en minä uskalla kahville kysyä – pelkään, että ei hän kuitenkaan halua vapaa-ajalla olla kaverini ja joutuu vielä ikävään tilanteeseen, kun ei kehtaa ns. antaa pakkeja. Vaikka hemmetti, mistä sitä tietää jos se toinen ajattelee just samoin, ja sitten jää potentiaalinen ystävyys syntymättä?

    Onneksi minulla on kuitenkin rakas aviomies ja kaksi ihanaa ystävää, jotka asuvat kaukana, mutta yhteyttä heidän kanssaan tulee pidettyä _molemminpuolisesti_. <3

    1. Kiitos paljon Tanja kommentistasi 💗 Tästä molemminpuolisesta ystävyydestä olen keskustellut muutamankin kanssa DM-viesteissä, joten tuo turhautumisen tunne siitä että itse saa aina olla se aktiivinen osapuoli, on tuttu varmasti monelle. Aikoinaan olen ottanut yhden ystävän kanssa puheeksi sen, miten hän ei koskaan kysele kuulumisia tai esitä kiinnostusta, mutta se oli vaan hänen tapansa, eikä hän ollut osannut ajatella asiaa ennen kuin huomautin. Vuosien aikana hän on kuitenkin kehittynyt huimasti ja nykyään kyllä kyselee, joten oli kiva huomata, että hän on muuttunut ja ottanut asian huomioon. Välttämättä se epäaktiivisuus ei siis kerro muusta kuin siitä, että on erilainen ihminen kyseessä. Ja tuo mitä sanoit somesta, voisin hyvin kuvitella että silläkin on vaikutusta siihen, miten ihmiset tänä päivänä kommunikoi keskenään.

      Juuri niin kuin sanoit, pitäisi vaan uskaltaa ja rohkaistua, kun ei ikinä tiedä, jos toinenkin on ystäviä vailla! “Pakit” ovat pieni riski siihen nähden, että siitä voisikin syntyä potentiaalinen ystävyys ☺️

  24. Pystyn todella samaistumaan tilanteeseen. Olen ollut siinä mielessä yksinäien lähes koko elämäni, että todella läheisiä naispuolisia ystäviän on ollut todella vähän. Kaveriporukat ovat vaihtuneet kun osa on joutunut “huonoille teille” ja toiset kiusasivat. Sitten kun vihdoin löysin uudelta paikkakunnalta kaksi uutta läheistä ystävää, muutti toinen niin kauas ulkomaille, ettei vuosittainkaan näkeminen ole oikein mahdollista ja toinen perusti perheen ollen aivan eri elämäntilanteessa kuin minä, jolloin jutut eivät myöskään enää samalla tavalla kohtaa. Yksi läheinen tyttökaveri minulla on, mutta tiedän, että hänelle en kuitenkaan itse ole se läheisin henkilö, jolle kertoa asioista. On ollut aikuisiällä todella haastavaa löytää sellaisia omanlaisia läheisiä ystäviä opiskeluistaj työpaikasta huolimatta, vaikka koen olevani ihan “normaali” ja suhteellisen avoinkin. Aviopuoliso minulla on ja pari läheistä miespuolista ystävää, mutta ne eivät kuitenkaan paikkaa sitä aukkoa, jonka läheisen tyttökaverin puuttuminen jättää elämään. Ei pojat vaan ymmärrä niitä tyttöjen juttuja. :D

    Kaiken keskellä olen kiitollinen laajentuvasta perheestä, kun miehen veljen puolisosta ja oman veljen puolisosta on saamassa koko ajan läheisempiä ihmisiä omaan elämään – sellaisia, jotka eivät toivottavasi siitä kovin helposti lähde pois. Määrän sijaan laatu onkin tärkeämpää. Onneksi viihdyn hyvin myös yksin tai kaksin puolison kanssa, mutta kyllä sitä joskus kaipaa myös hyvän ystävän seuraa.

    Onneksi sinullakin on ruvennut tukiverkosto löytymään uudelta paikkakunnalta. Ja kiitos, että avasit herkkää aihetta, joka on varmasti arkipäivää useammalle, kuin voisi arvata. Vaikutat ihanalta ihmiseltä! <3

    1. Kiitos paljon Mona kommentistasi 💗 Täällä on monen kanssa tullut puheeksi se, miten näin aikuisiällä se ystävyyssuhteiden luominen vie aikaa, vaikka olisikin olosuhteet kuten opiskelu tai työpaikka. Olisipa ystävystyminen yhtä helppoa tänä päivänä kuin tarhassa tai ala-asteella :’D Joten olet todellakin “normaali” ja monilla on samanlaisia kokemuksia!

      Onpa ihana, että laajentuneen perheen myötä elämään on tullut uusia, tärkeitä ihmisiä. Niin kuin sanoit, laatu on kuitenkin tärkeämpää kuin määrä ☺️

      Kiitos itsellesi, kun kerroit oman tarinasi – näillä kommenteilla on varmasti paljon merkitystä muille samojen ajatusten kanssa kamppaileville 💗

  25. Tämä tulee nyt viime tipassa, mutta haluan vinkata nuorkauppakamaritoiminnasta! Olen itse muuttanut töiden perässä kahdelle eri paikkakunnalle ja kamaritoiminnan avulla luonut itselleni uudet ympyrät. Tampereella toimii kolme eri kamaria, joista Tampereen nkk on vain miehille, mutta lisäksi on Tammerkosken nkk ja Pirkanmaan nkk, joista molemmat tarjoavat loistavia mahdollisuuksia ensinnäkin päästä tekemään tosi siistejä juttuja ja tapaamaan uusia ihmisiä. Esim. Tammerkosken kamari järjestää vuosittain Tampere Business Meet -tapahtuman, ihan huikeaa! Heidän koejäsenhaku on auki vielä tänään 24.11., ei muuta kuin hakemusta sisään!! Jos toiminta ei nappaakaan, on siitä helppo myös erota, mutta kamaritoiminnassa on niin monta eri aspektia että aktiivisille tekijöille varmasti löytyy niitä omia kiinnostavia juttua. Itse olen tutustunut uusiin ihmisiin sekä Vaasassa että Helsingissä, saanut paljon esiintymisvarmuutta ja uusia työelämätaitoja erilaisten koulutusten kautta, tehnyt ihania projekteja mielenkiintoisten kumppaneiden kanssa jne jne. Monet yrittäjät ovat mukana kamaritoiminnassa juuri siksi, että saavat sitä kautta sitä verkostoa, joka puuttuu jos työkavereita ei varsinaisesti ole. Ja lisäksi tapaa ihmisiä ns. oman kuplan ulkopuolelta, sillä nimestään huolimatta nuorkauppakamari ei suinkaan ole vain kauppiksen käyneile tms. Voin lämpimästi suositella siis hakemaan mukaan http://jcitammerkoski.fi/kamari-info/tammerkosken-nuorkauppakamari-jasenhaku-2020

  26. Itse olen 37v ja monet kaverisuhteet ovat haalentuneet koska muilla on lapsia ja mulla ei. Näen heitä vain tupareissa tms. Muuten ei pidetä yhteyttä. Eli itse koen että se on vaikuttanut eniten siihen että mulla on vain muutama kaveri ketä pyytää enää jonnekin tapahtumiin. Kaverit joilla on lapsia eivät enää soittele enkä mä heille. Onkohan muilla lapsettomilla naisilla samanlaista? Itse en ole koskaan halunnutkaan lapsia mutta kyllä se on aika vahvasti ulkopuolisuutta aiheuttava asia yhteiskunnassa. Edellisessä työpaikassakin melkein kaikilla oli lapsia ja aina esim. lounastauolla puhuivat niistä. Ja itseäni se aihe ei kiinnosta yhtään. Niin kyllä siinä oli 3v töissä olon aikana ulkopuolinen olo lähes joka päivä… Ja sitten kyselivät usein millon mä hankin lapsia. Mutta en nyt silti tietenkään itseäni lähde muuttamaan, olen sinkku ja lapseton ja haluankin olla mutta kyllä se aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta, kun oletetaan että kaikilla on perhe/haluavat perheen. Eli tällä hetkellä hengaan parin sinkkukaverin kanssa. Mutta ei 37v sinkkuja enää hirveästi ole.

  27. Ja lisäyksenä vielä että olen nyt opintovapaalla, opiskelen kauppatieteitä (vuosikausien unelmani :D) ja muut opiskelijat ovat mua 10-15v nuorempia. Mutta saimaistun heihin paremmin kuin omanikäisiin. Mutta tosiaan ei oikein jatkossa kiinnosta mennä toimistotöihin kun niin usein tulee ulkopuolisuuden tunne omien elämänvalintojen takia. Hyvin harvoin tutustun työkavereihin niin hyvin että näkisin heitä vapaa-ajalla. Että mielummin teen uraa jatkossa yrittäjänä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *